EMÄNNÄN KOLUMNEJA

ELÄMÄ ON IHMISEN PARASTA AIKAA

Uskallanko ees sanoa ääneen, että tänä päivänä, mulla on semmonen tunne, että olen tosi onnellinen, pikkasen ylipainonen, mutta ikääni nähen terve, mulla on ihana perhe, muuan hullu ystävää, harrastuksia, huippu työ ja ihana elämä. Tottakai pelottaa sanoa tämmönen ääneen, koska totuus on se, että elämä on hiuskarvan varassa ja se voi muuttua silmänräpäyksessä, se on koettu. Mutta, silti haluan sen sanoa, että kaikki on tällä hetkellä tosi hyvin, ja pitkästä aikaa hyvää energiaa ja intoa riittää. Mistäköhän tämmönen onnellisuus ja hyvinvointi sitten voi syntyä? Sitä on ollu ihan pakko pysähtyä, tunnustella ja miettiä, ennenkö se katoaa. Mitään yks selitteistä vastausta en ole keksiny, mutta olen tullut siihen tulokseen, että joskus ihminen vain ajautuu, pitkiksiki ajoiksi, negatiivisuuden kehään, joka kertaantuu, ja kertaantuu ja se vaatii melekosen oivalluksen ja työn, päästä siitä kehästä pois. Ite ei välttämättä edes tiedosta tätä paksunahkasta negatiivisuutta ja auta armias, jos joku sattuu mainitsemaan, että ”miksi sie aina valitat tai olet niin kärttynen, olen sinun kanssa eri mieltä”, niin sehän se vasta pa… kaveri on. Negatiivinen ajattelu ja käyttäytyminen ajaa ihmisiä pois ja lopulta tämän ”Aina-Inkeri Ankeisen tai Mielensäpahoittajan” elämän täyttää katkeruus, viha ja yksinäisyys. Syy kun on aina jossakin muussa, kuin ittessä.

On täysin luonnollista, että Aina-Inkeri-Ankeiset ja Mielensäpahoittajat pyrkivät meissä jokaisessa esiin. Mutta, takuulla ne otukset pysyvät taka-alalla, jos antaa positiivisille ajatuksille mahdollisuuden, pyrkii näkemään muissa ihmisissä, heidän lapsissa, eläimissä, elämän- ja toimintatavoissa hyvää, eikä jatkuvasti haasta ja hae virheitä, vaan kuuntelee, auttaa, katsoo ja elää elämää avoimin mielin. Uskallatko kysyä itteltä, että ”- Heräänkö uuteen aamuun hyvin mielin, vähän jännityksellä, että mitä ihanaa tämä päivä tuo tullessaan”, vai ”- Mitenköhän tänään teen jonku asian tai elämän hankalaksi, kun mulleki on tehty niin väärin?”.

Onnellisuus ei ole pysyvä olotila, vaan pieniä hetkiä, hyviä tekoja, aitoja ihmisiä ja välittämistä, itsestä ja muista, enkä usko, että kukaan on onnellinen yksin. Niinpä kannattaa miettiä, että haluanko olla Aina-Inkeri-Ankeinen, Mielensäpahoittaja, vai tavallinen, joskus väärässäkin oleva, onnellinen ihminen, joka arvostaa ja ilahduttaa myös muita?

Aina ei voi onnistua, mutta aina kannattaa yrittää, sillä Matti Nykästä lainaten, ”- Elämä on ihmisen parasta aikaa”, nautitaan siitä, yksin ja yhdessä.

PÄÄLTÄ KAUNIS             

Olen eräänki kerran seissy markettien kalastusosastolla ihmettelemässä, erämessujen uistinmyyjien pöytien äärellä kuuntelemassa, kuinka juuri nämä, kirkuvan oranssit, keltaiset ja pinkit houkuttelevat kuhia ja isoja kaloja kaikista parhaiten. Noh, himokalastaja kun olen, niin miehän niitä uskoin ja ostin ja pakit pursos ja pursoaa vieläki, niitä kauniita ja värikkäitä uistimia. Monenmonta vuotta ja venekilometriä piti isännän kans järvellä taittaa, ennenkö erehdyttiin Iin Kärkkäiselle, sieltä löytyi tämä kaunis, uskomaton ja uskollinen Bomberi.

En ole ees laskenu, että paljonko meillä on yhteisiä vuosia ja täpäriä menettämisen tilanteita, mutta niitä on paljon. Ensimmäisestä hetkestä, tämä uistin on houkutellu jos minkälaista ja kokoista kalaa.  Värit on karissu jo ajat sitten, muoto on haukien hampaiden muotoilema ja koukkuja on vaihettu ties kuinka monta kertaa. Ja edelleen, tämä kalakaveri jaksaa pyytää kuin peto, ahventa, haukea, kuhaa ja tänä kesänä vielä Nitsijärvellä järvitaimenta.

Miksi mie nyt tässä jaksan yhtä uistinriepua niin ylistää? Noh, tämä pikkunen, runneltu muovinpalanen kuvastaa sitä, että kun hoitaa sen homman, jota on tullu tänne tekemään, niin ulkonäöllä tai -muodolla ei ole merkitystä. Vaikea on arvata, mitä se kala siellä syvyyksissään ajattelee, mutta isännän kans ollaan tultu siihen tulokseen, että kyllä se on liike ja toiminta, joka ratkaisee. Niinhän se on ihmiselläki, ei se kovin pitkälle riitä, että on päältä kaunis ja elämä on pinnallisesti kunnossa. Valitettavasti maalit rapisee, naarmut syvenee ja motoriikka heikkenee, eikä ne keinotekoset kauneutta ja ikää pidentävät keinot loputtomiin tepsi.

Tänään juttelin ikäihmisten kanssa siitä, että ”- onko vanha ihminen kaunis”, ja me tultiin siihen tulokseen, että on, todellakin on. Kasvot kuvastavat elettyä elämää, rypyt, silmäpussit, näpyt kuuluvat asiaan ja ne on opittu pikkuhiljaa hyväksymään, ”- ei sillä ole väliä, kuhan vain nuo jalat ja käet toimisivat”. Katse kertoo elämänkokemuksesta, syvästä ymmärryksestä, kiitollisuudesta ja usein löytyy viisaita elämänohjeita heille, joilla on aikaa pysähtyä kuuntelemaan. Pinnallisuus on kaukana, tänään näin kauniit silmät, jotka loistivat, kun lauluvihkosta löytyi vanha, tuttu laulu, ”tästä jäi kiva muisto”, kuului laulun jälkeen.  

Ollaan isännän kans vitsailtu, että ”- jokohan me päästetään Bomberi eläkkeelle”, mutta mitä se raukka tuolla pöytälaatikossa tekee? Kyllä se saa vielä uida ja viekotella meille kalasaaliita, tehä sitä, mihin se on tarkoitettu, niin kauan ko on tarkoitettu.  

ÄLÄ JÄTÄ TAI JÄÄ YKSIN

Yksinäisyys, kuinka moni miettii sitä asiaa, ennen kun se sattuu omalle kohdalle? Miltä se tuntuu, kun kukaan ei kysy eikä kaipaa, ei pyydä mukaan, ei innostu, kun jotakin ehdotat, hiljaisin elein torjuu, unohtaa ja kohtelee, niin kuin sinua ei olisikaan? Päivästä toiseen mietit, että miksi minua ei kukaan muista, miksi minä en kelpaa, mikä minussa on vikana ja mitä minä tekisin?

Olen lähivuosina kohdannut ihania ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat yksinäisiä ja tämä rikkoo minun sydämen. Olipahan syy mikä tahansa, niin yksinäisyys on, ikään katsomatta, raskas taakka kantaa. Joitakin se tuntuu seuraavan läpi elämän, toiset kohtaavat sen elämän varrella, kun perheenjäsenet, läheiset, ystävät, työ- ja koulukaverit kaikkoavat tai kääntävät selkänsä, eikä tunnu löytyvän ystävää ja kuuntelijaa, jonka kanssa jakaa elämän suuria ja pieniä asioita.

Ikäihmisillä on omat yksinäisyyden haasteet, kun pitkäaikainen elämänkumppani ja läheiset ystävät nukkuvat pois. On ihan parasta asua kotona, mutta liian monesti ikävän lisäksi arjen ja elämän valtaa yksinäisyys, kun läheiset asuvat kaukana tai ovat kiireisiä. Omat vaivat ja ajatus siitä, että on muille rasitteena hidastavat omaa lähtemistä.

Liian monet lapset, nuoret ja nuoret aikuiset tuntuvat jäävän nykypäivän yhteiskunnan, työn, opiskelun ja arjen suorittamisen paineen alle. Minun mielestä tämän päivän elämänmeno ja -tyyli ruokkii yksinäisyyttä. Maallisen mammonan, menestymisen, maineen, julkisuuden tavoittelu ja kilpajuoksu tekee ihmisistä häikäilemättömiä. Enää ei huomata, osata, eikä haluta jakaa, huolehtia, välittää, asettua toisen asemaan ja auttaa toistakin pärjäämään, vaikka se ei olis itseltä pois.

Lähes pahinta, mitä ihminen voi toiselle tehdä, on jättää tietoisesti ja kylmästi yksin. Tähän ei tarvita sanoja, pelkät eleet, katseet ja palavereihin, bileisiin ynnä muihin kutsumatta jättämiset, viestivät, että et ole toivottu. Tämä tilanne ja kokemus voi kestää muutaman sekunnin, mutta yksinäiselle se aiheuttaa suurta surua, pitkäksi aikaa. Varmasti jokainen haluaa sisimmissään osallistua leikkiin, työhön, opiskeluun ja keskusteluihin muiden ihmisten kanssa.  

Me ollaan kaikki erilaisia ja se on meidän ihmisten suurin ja ainutlaatuisin rikkaus. Joku on kauas näkyvä ja kuuluva, itsevarma ja ottaa helposti tilanteen, kun tilanteen haltuun. Hän tuo esille omaa osaamistaan ja toimii määrätietoisesti kohti omia tavoitteitaan. Toinen on hiljainen, tarkkaileva, tiedostaa itse mitä tietää ja osaa ja näyttää toki osaamisensa, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Liian usein hän jää kuitenkin jalkoihin, koska tämän päivän yhteiskunta näyttää kaikin tavoin suosivan itseään hehkuttavia ja tyrkyttäviä ihmisiä. Koulussakin jo opetetaan, että ”- muista hehkuttaa omaa osaamista”, eiköhän ne ole teot, eikä puheet, jotka puhuvat puolestaan? On hyvä muistaa se, että erilaisuudesta ja tittelistä huolimatta, kukaan ei ole toistaan parempi ja roolit voivat vaihtua hyvinkin nopeasti, kun menestys tökkii ja selkään taputtelijat kääntävätkin takkinsa.  

Niissä yksinäisissä ihmisissä, joita olen kohdannut ja jotka näitä tunteita minussa herättävät, on paljon samaa. He ovat huomaavaisia, auttavaisia, uhrautuvaisia, rakastavia ja aivan liian kilttejä. Ollaan käyty keskusteluja siitä, että pitäisikö alkaa pitämään paremmin omaa puoltaan ja vastata vaikka samalla mitalla, mutta monikaan ei koe siihen tarvetta. Vaikka yksinäisyys on vaikea asia, niin silti näen, että juuri nämä kauniit ominaisuudet kantavat kauas, hyvyys voittaa aina ja ihan varmasti, joku vielä aidosti välittää. Yksinäisyydestä pitää uskaltaa puhua ja siihen pitää aina puuttua, oli sitten kyse omasta tai toisen ihmisen yksinäisyydestä.

Pienikin huomio, teko, puhelu tai piipahdus piristää päivää, älä jätä tai jää yksin.

PARI VIERASTA MIESTÄ

Se oli syyskuun alakua kolme vuotta sitten, kun tuotiin Rovaniemeltä Unarin-Luusuaan muuttokuormaa. Vähän kiireessä, väsyksissä ja sekavin tuntein, kun kuukaudessa oltiin ”lyöty omakotitalo pakettiin” ja tätä pakettia oltiin nyt sitten siirtämässä kahdella kuorma-autolla, henkilöautoilla ja peräkärryillä kohti uutta kotia.

Toisena muuttopäivänä isäntä jäi vielä Rovaniemelle pakkaamaan ja mie ajelin Niesintietä pakettiautolla ja peräkärryllä. Muistan, kuinka satoi ja vähän kerkesin ihmettelemään kahta miestä, jotka Niesin kohalla kävelivät valtavien reppujen ja kävelysauvojen kanssa. Noh, se siittä. Saavuin Unariin ja aloin purkamaan muuttokuormaa. Ajankulusta en tiiä, mutta yhtäkkiä nämä kaksi miestä seisoo meän pihalla, ystävällisinä, mutta umpiväsyneinä ja kyselevät englanniksi camping aluetta tai majapaikkaa. Kerroin heille, että Kieringissä on lähin, noin 25 kilometrin päässä, mutta oli kuulemma liian pitkä matka, kun jalkojaki särkee. Kyselin, että mihin ovat menossa ja vastaus oli että Nordkappiin, arvelin, että onpahan miehillä vain vielä matkaa. Lopulta ne rohkeni kysyä, että voisivatko nukkua teltassa, tässä meän tilalla. Tilanne tuli tosi äkkiä, mutta totesin hämmentyneenä, että no mikäs siinä ja että tuossa meän liiterin takana varmasti on rauhallisin paikka teltalle, kun on muuttohommat menossa. Miehet oli ikionnellisia. Me lähettiin yhdessä kattomaan paikkaa ja kun päästiin liiterinoven eteen, niin ne pyörettili silmiä ja ihasteli ääneen, että ”- Saatasko me nukkua tuolla teän liiterissä, kun siinä on katto päällä”? Totta vissiin seki kävi ja miehet alkoi saman tien nostelemaan kuormalavoja nukkuma-alustoiksi ja punomaan makuupusseja esille. Kävin hakemassa niile pari pulloa vettä, kun pyysivät ja ne oli enemmän kun tyytyväisiä.

Jatkoin muuttokuorman purkua ja niin se isäntäkin sieltä saapu uusien kuormien kanssa. Ilta meni niitä purkaessa ja kaaosta ihmetellessä. Lopulta istahettiin keittiöön hengähtämään ja juomaan kuposet kahvia. Oli varmaan mennyt toista tuntia, kun yhtäkkiä hokasin ja sanoin isännälle, että ” – Hei, muuten, meillä on pari miestä tuolla meän liiterissä.”. Isäntä katto minua suu auki ja totes suoraan, että ”- Mitä hele…iä, mitä ne siellä tekkee?”. Vastasin, että ”- No ne nukkuu, käyäänkö kattomassa niitä?”. Vastausta en muista, mutta nauruthan siinä molemmilla pääsi. Epätodellisen keskustelun jälkeen lähettiin moikkaamaan miehiä. Ne oli vielä hereillä ja niinhän sitä suomalaisittain ehotettiin, että ”- Haluaisittako te käyä saunassa?”. Miehet innostuvat ja me kerrottiin, että sauna on meän pihassa, se on nuin puolentunnin päästä valmis ja voitte vapaasti sinne mennä. Kului jonku aikaa ja ihmeteltiin, kun ei näkyny, mutta yhtäkkiä ne pyöri pyyhkeitten kanssa pitkin pihaa. Selvis, että ne ei ollu ikinä käyny saunassa, eikä oikein tienny, että mitä siellä tehän.

Iltayö jatku niin, että isäntä saunotti nämä ranskalaisiksi osoittautuneet miehet ja mie paistelin niille makkaraa iltapalaksi kodassa. Yöpaikka siirtyi vielä liiterin lattialta lämpimään Kulo-kotaan, ”leiskuvan” tulen ääreen, mutta aamulla kun herättiin, miehet olivat jo vähin äänin jatkanu matkaa kohti Nordkappia.

Kodan seinät ja pöydät oli liimattu täyteen posti-it lappuja, joissa luki ”merci, merci, merci…”. Tämä oli yllättävä ja lyhyt, mutta ensimmäinen ja ikimuistoinen kokemus matkailijoista Unarissa. Muuton aikaan meillä ei ollu mitään käsitystä, mitä kaikkea me voijaan täällä maalla ruveta tulevaisuudessa tekemään. Mutta, voi olla, että juuri tämä kohtaaminen ”parin vieraan miehen” kanssa sytytti Leiskun kipinän ja vaikutti siihen, mitä me tänä päivänä matkailun parissa kehitetään ja touhutaan. Maaseutu- ja luontomatkailu tuntuu olevan nousevia trendejä ja me halutaan tarjota vieraille, mökkiläisille sekä kotimaisille ja ulkomaalaisille matkailijoille aitoja kokemuksia, lämpimiä kohtaamisia ja elämänikuisia muistoja. Lämpimästi tervetuloa Unariin

SEKSI TULEE VIELÄ UNIINKIN

Revontuli-Opiston jumppa- ja kyläkerhoissa juttu luistaa ja jutun juurta löytyy ruumisarkuista leipomiseen, metsästykseen ja seksiin. Tämän artikkelin sisältö painottuu tuohon viimeiseen ja nimenomaan naisen, naisen ikään ja myöhempiin ikävaiheisiin liittyvään seksiin. Vai voiko sellaisesta edes puhua? Arvelin kerhojen vetäjänä kokeilla kepillä jäätä ja kysellä, että mitä he ovat mieltä ja niin kuin saatoin arvata, asiat lähtivät niin sanotusti lapasesta.

Hersyvän huumorin ja heittojen välistä heijastuu vahvasti se, että jokaisella naisella on juuri se oma, henkilökohtainen kokemus ja näkemys naiseudesta, haluista ja seksistä. Jollekin seksi on ollut ja on vieläkin äärettömän tärkeä, vaikka sen määrä ja luonne iän myötä väkisinkin muuttuu. Vaikein tilanne on edessä, kun nainen itse tai elämänkumppani sairastuu. Miehen kannalta erektiohäiriöt voivat johtaa siihen, että seksin ja hellittelyn tilalle tulee viha, katkeruus ja etäisyys, kun itse ei enää pysty ja aihe on liian kipeä käsiteltäväksi. Monet sairaudet vaikuttavat fyysiseen toimintakykyyn, mutta myös henkiseen puoleen ja itsetuntoon. Esimerkiksi rintasyöpä ja rinnan poisto, gynekologiset syövät ja kohdun poisto jättävät ikuiset arvet naiseuteen. Naiseus tuntuu katoavan ja herää kysymyksiä, olenko vain puolikas nainen, kun minulla on vain yksi rinta? Olenko enää nainen, kun en voi saada lapsia? Olenko enää haluttava, kun kehoni on muuttunut? Tuki- ja liikuntaelinsairaudet vaikeuttavat liikkumista, eikä tutut, hyvät seksiasennot ja temput ole niin vain enää toteutettavissa. Helpompi on luovuttaa, kun tuntea itsensä kömpelöksi.

Näihin sairauksiin ja vaivoihin tuntuu olevan tarjolla ulkopuolista tukea, mutta parasta hoitoa on kuulemma se, että oma puoliso hyväksyy ja rakastaa sellaisena, kun on. Suhtautuminen omaan naiseuteen ja haluttomuuteen voi vaikuttaa myös oma vanheneminen, oman peilikuvan muuttuminen. Peilistä puheenollen yksi nainen oli sattuneista syistä päättänyt vilkaista alapäähän juuri peilin kautta. Itse vaiva oli unohtunut sen saman tien, kun mieleen oli vain jäänyt, että on se vain ruma tuo naisen pillu. Valtaosalla tuntuu olevan sama ajatus, että se on niin ruma, että jos vielä tässä iässä pitää hommiin ruvetaan, niin sen on tapahduttava pimeässä ja käsikopelolla, sen verran ruttunen ja kurttunen se on. Noh, tähän ei voi, kun todeta, että vastakkainen osapuoli on tämän ”ruman kurtun” perään juossut kautta aikojen, että ihan turhaan naiset ovat itsekriittisiä.

Mikä sitten saa pitkässä, tai myöhemmässä elämänvaiheessa syntyneessä parisuhteessa seksihalut syttymään ja pysymään vireänä? Jännitettä vuosienkin jälkeen tuo kuulemma se, että ei vieläkään tiedä, onko tuo elämänkumppani lintu vai kala. Jos terveyttä riittää ja muuttuvasta seksielämästä pystytään avoimesti puhumaan, niin sitä harrastetaan vielä 85-vuotiaanakin. Rohkeasti pitää vain yhdessä pohtia ja kokeilla, että mikä tässä elämänvaiheessa toimii. Haastetta näiden naisten elämään on tullut myös toiselta suunnalta. Ylitarjonnan vuoksi he ovat opetelleet kieltäytymään ja pohtimaan, miten miehen halut saisi laantumaan. Aina ei tarvitse olla valmis.  

Mielenkiintoista spekulointia on käyty siitä, että mistä tietää, että naapurintalossa ei harrasteta enää seksiä, aihe kun kuitenkin herättää uteliaisuutta. Noh, miehet keskittyvät kuulemma halkojen tekoon, naiset tekevät pitkiä potkurilenkkejä ja osallistuvat kaiken maailman tapahtumiin ja kursseille. Tässä vaiheessa oman isännän koivurunkojen määrä pellon reunalla herättää huolta, mutta onneksi minun potkuri kuitenkin on vielä vintillä.

Itse viidenkympin rajapyykin ylittäneenä ja näin vaihdevuosioireiden tiimellyksessä ystävä ohjeisti, että jokapäiväinen hikiliikunta ja seksi auttaa vähentämään oireita. Tämä tuli puheeksi kerhossa ja niin reippaasti yli 80-vuoden ikäinen nainen tuijotti jalkojaan ja naurahti, että seksin puutteestako ne nämä hänenkin polvivaivat on aina johtunut. Vaihdevuodet ovat kiusanneet monia pitkään ja tuoneet turvotuksen, kuivuuden ja hikipuuskien vuoksi omat vaivat ja haluttomuuden tunteen.  

Monet naisista sanoo, että parisuhteen alkuaikoina saattoi asua neljäkin sukupolvea saman katon alla, seksiä toki harrastettiin, mutta lähinnä se oli sitä lapsen tekoa, eikä natisevat hetekat tehnyt asiaa helpommaksi. Osa on saanut seksiä niin paljon elämänsä varrella, että kyllä se nyt riittää ja he tuntuvat aidosti nauttivan rauhasta ja yksin nukkumisesta.

Mitä sitten, jos on tai kokee olevansa yksin, oli sitten parisuhteessa tai ei ja haluttaa nauttia seksistä? Vastaus tähän mykisti muuten niin sanavalmiin kerhonohjaajan. Lemppari on kuulemma se vaaleanpunainen pärisevä ”pikkumies”. Se on paras, mutta on niitä isompiakin, jotkut ovat liian kovia. Kaalimadon mainoskaan ei ole jäänyt huomaamatta, kun se laite niin mukavasti siellä telkkariduudussa tärisee. Hörppään loput kahvit, kokoan itseni ja ajattelen, että jee, seksi on sittenkin elinikäistä!

Jatkamme keskustelua, joka menee niin kuumaksi, että he, jotka eivät vielä apuvälineitä omista, ryhtyvät pohtimaan, että ketä kehtaisi tämän tilausasian tiimoilta vaivata. Ei omia lapsia ainakaan, hulluksihan tuo äiti tai mummo on tullut, kun vielä tuossa iässä aikoo seksiä harrastaa. Päinvastoin. Jokaisella naisella, ikään katsomatta, on oikeus ja mahdollisuus nauttia seksistä, ilman ennakkoluuloja tai häpeän tunnetta. Nautinnon lisäksi, säännöllinen seksi pidentää elinikää, vähentää sydän- ja verisuonitautien sairastumisriskiä, lievittää stressiä, parantaa unen laatua, muistia ja mielenterveyttä ja tekee ihmisestä onnellisemman.

Alkuhämmennyksen jälkeen seksi herätti paljon avointa ja rohkeaa keskustelua. Ihan selvästi siitä on tarvetta ja mukava jutella, välillä vakavammin ja välillä melkein nauruun tikahtuen. Nuoruuden kokemukset palaavat mieleen, mutta, vaikka ikää karttuu, niin seksihalut eivät lopu koskaan ja on kiva, kun ne tulee usein vielä uniinkin.

Elämä ja seksi on ihanaa.